Villi luonto

Tänään pidän rokulipäivää. Eilinen työpäivä meni niiskuttaen, aivastellen ja päätä särkien, joten päätin hyvillä mielin jäädä lepäilemään ja parantumaan, ennen kuin tauti pahenisi sen pahemmaksi flunssaksi. Minulla olisi toki ollut koulua (savipajaa) ja pomokin laittoi tekstiviestiä, mutta ei, päätin laittaa itseni etusijalle. Pajalle pääsee ensi viikollakin ja työt eivät tekemällä katoa...

Jossain vaiheessa kesken raihnaisia uniani heräsin kauheaan ryminään. Koira, tuo suuren hämäläisen maalaiskissaisännän, paikallisen metsästäjien kuninkaan suora jälkeläinen (eikä sen emokaan mikään turha hiirikissa ollut), nimestään ja urbaaniin elämään tottuneesta ulkokuorestaan huolimatta Kissa isolla k:lla, onnistui pyydystämään talitiaisen olohuoneen ikkunan kautta, pelkästään ikkunalaudalla kököttäen! Siinä se kissa sitten pyöri, juosten henkihieverissä vielä pyristelevä tintti suussaan edestakaisin olohuoneen ja keittiön väliä. Höyhenet vain pöllysi, kun Koira muristen katseli välillä minua, välillä Kissaa: "Tämä on minun! Minä sain sen, minä syön sen, ja sitähän ei voi estää!".

Mitäs siinä pitäisi tehdä? Se lintu oli jo mennyttä kalua, ja olisi ollut suorastaan julmaa riistää Koira-paralta sen elämänsä toinen itse saatu ihan oikea saalis (ensimmäinen kerta tapahtui kotipihalla, mutta silloin minä menin väliin ja päästin sen rastaanpoikasen pälkähästä). Yritin kyllä saada Koiraa tuomaan ateriansa vessaan, se olisi ollut ehkä vähän helpompi paikka siivota, mutta ei. Siihen se sitten jäi eteiseen (silloin jo kuolleen, onneksi) lintunsa kanssa - ja pani leikiksi. Kissoilla on kissojen luonne, ja siihen kuuluu pieni leikkihetki raadolla ennen varsinaista kulinaristista elämystä. Pari kertaa mielessäni kävi, että unohtuukohan tuo kuollut lintu maton alle, vai löydänkö kohta jonkun toukkaisen ruumiin kengästäni. Onneksi hetken kuluttua alkoi linnun höyhennys. Kun raatoa oli ensin heitelty ilmaan ja pyöritelty pitkin lattioita, tietenkin lihan mureuttamiseksi, piti miniruhoa ravistella kerran jos toisenkin. Noin irtoaa pyrstösulka, noin rintahöyhen, noin napsahtaa jalka!

Sitten, vielä lämpimän, pienen ja täysin luonnonmukaisen liha-aterian tuoksu houkutteli Koiran haukkaamaan ensimmäisen kunnon palan linnun lihasta. Maiskis maiskis! Jollain omituisella tavalla, kaiken sen karseuden keskellä, tunsin hieman ylpeyttä pienestä pojastani. Kun hetki on oikea, paljastuu minunkin löpsöstä vauvasta Suuri Saalistaja, jolla sydämessään sykkii raju, villi luonto. Toki kaupan paketista saa Latzia ja Sheebaa, mutta mikään ei vedä vertoja aidolle, veriselle lihalle. Eikä metsästyksen huumalle. Saalistuksen raju luonne, kamppailu elämästä ja kuolemasta, eikä mitään heitetä hukkaan; elämää pitää arvostaa myös sen päättymisen jälkeen, ja niin linnunkin kuolemalla oli tarkoitus...

Sen jälkeen kun herra itse oli mutustellut lintuaterian parhaat palat (sis. linnun pullean vatsan, rapeat jalat ja pehmeät rintalihafileet), antoi se pienen herkutteluhetken Kissalle. Kissahan oli toki seurannut koko toimitusta pyydystämisestä lähtien sujuvasti vierestä seuraten, kuitenkin sopivan murinamatkan päästä. Niin ne kaverit pitävät toisistaan huolta, kuin leijonalaumassa! Sinne menivät Kissan suuhun rusahdellen loppuosa yläruumiista. Herkullista! Lopuksi lattialla pyöri orpona vielä pieni tintin pää. Seuraavaksi siis sen kimppuun ja *ruks* noin saatiin ravinteikasta rasvapateeta ja kypsentämätöntä luuta kallon muodossa. BARFia aidoimmillaan! Jäljelle jäi vain iso kasa höyheniä leviteltynä pitkin asunnon lattioita, pienet siiventyngät sulkineen, pari tippaa verta. No, lattiat olikin imuroinnin ja luutuamisen tarpeessa. Joten jos tarkemmin ajattelee, oikeastaan minunhan pitäisi kiittää Koiraa...

On ne lutusia, kissat.